Luin tänään Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittamaa teosta Taisteleva tutkimus. Aloin siinä lukiessa miettimään omaa positiotani tutkimusaiheeseeni liittyen.
Alun alkaenhan kiinnostuin tutkimaan kinky-yhteisöä, koska näin kinkybileet niin kiinnostavana ilmiönä. Heti sen jälkeen kuitenkin tuli esille yhteiskunnallinen tarve kinkyn seksuaalisuuden maineen puhdistamiseen ja toisaalta “kinkyn ilosanoman levittämiseen” (haastateltavani sanat, joskin olin tuolloin vasta yhteisöön tupsahtaneena itse samaa mieltä). Huomasin kuinka paljon kinkyyn liittyi ennakkoluuloja ja aivan vääriä käsityksiä. Bileitä luultiin orgioiksi, vaikka ravintolatiloissa ei edes ole laillista harrastaa seksiä, eikä kinky seksuaalisuus pyöri läheskään niin paljon penetraation ympärillä, kuin vaniljaseksi. BDSM yhdistettiin väkivaltaan ja sairauteen, sille naureskeltiin elokuvissa, mikä loi vääristyneitä mielikuvia tästä seksuaalisuudesta.
Kirjoitin juuri graduani, kun mm sadomasokismi poistettiin suomalaisesta ICD-10 -sairausluokituksesta. Sen lisäksi, että halusin muuttaa maailmaa, koin että tämän muutoksen aika olisi nyt. Halusin näyttää kinkyn aivan arkisena seksuaalisuutena, aivan tavallisena. Halusin näyttää kinky-yhteisön voimaannuttavuuden ja sen olemassaolon tärkeyden. Tärkeä se näyttäisi olevan jopa niille, jotka eivät koe kuuluvansa mihinkään yhteisöön: tieto yhteisön olemassaolosta saattaa riittää luomaan tunteen siitä, että ei ole yksin omien mieltymystensä kanssa, että toisiakin on.
En tiedä mitkä seikat motivoivat muita kansatieteilijöitä. Ehkä kaikkia yhdistää jonkinlainen uteliaisuus ja kiinnostus ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan. Moni tutkii itselleen läheisiä ja henkilökohtaisiakin asioita. Minulle on lisäksi tärkeää tunne siitä, että autan. Mietin vastikään auttamista ja sitä, että en ole kovinkaan avulias tyyppi. Minulta ei ehkä luonnistu kädestä pitäen auttaminen, minun keinoni on pyrkiä vaikuttamaan vaikkapa sitten tutkimuksen kautta. En ehkä auta ketään tiettyä henkilöä, mutta toivon, että pystyn auttamaan yhteisöä muuttamalla käsityksiä kinkystä seksuaalisuudesta yksi tutkimusartikkeli kerrallaan.
Suoranta ja Ryynänen mainitsevat taistelevan tutkimuksen olevan aktivismia ja maailman muuttamista tutkimusta hyödyntäen tai sen lisänä. Avainasemassa he pitävät kokemusta tutkittavasta ilmiöstä, sekä osallistumista sen toimintaan, konkreettisesti vaikuttamalla. Itse olen kokenut että minun täytyy tutkijana etäännyttää itseäni kinky-yhteisöstä voidakseni tehdä uskottavaa etnologiaa. Viime aikoina olen alkanut miettä, että ehkä näin ei itseasiassa olekaan. Olen jo ottanut mukaan tutkimukseeni yhden radikaalin työkalun: fiktio-narratiivin. Tuottamalla fiktiivisiä tekstipätkiä voin tuoda oman kokemukseni mukaan tutkimaani ilmiöön ilman että tutkimus kertoo minusta tai että tutkisin itseäni (autoetnografia).
Tutkijana on helppo piiloutua objektiivisuuden harhan taakse ja uskoa itsensä etäännyttämiseen. Vaatii rohkeutta tuoda itsensä mukaan tieteelliseen tekstiin – ainakin minulle se on ollut radikaali teko, jonka koen lisäävän tutkimukseni arvoa. Samalla voin elää yhteisön jäsenenä, kerätä kokemusta ja aistia tunnelmia ilman pelkoa siitä, että se haittaisi minun tutkimustani.
Johanna Pohtinen 